torstai 28. elokuuta 2014

Jaettu odotus

Välillä haluaisin niin kovasti olla tavis. (Tavis tarkoittaa minulle nykyään yksinomaan ihmisiä, joilta ei ole kuollut lasta. Siis about kaikkia reaalielämän lapsiperhekavereita ja -tuttuja. Erikseen on sitten tämä netti ja täällä jaetut kohtalot.)

Pari viikkoa sitten kaipuuni tavikseksi oli erityisen vahva, kun istuin kahvipöydässä ystäväni kanssa. Mahat molemmilla, hänellä jo valtava, mutta minullakin viikkoihin nähden melko komea. Kolmas lapsi tulossa kummallekin, siinä kahvipöydän molemmin puolin äidit ja heidän vatsoissaan pienet tytöt.

Puhuimme, jaoimme, fiilistelimme. Olimme ystäväni kotona, hän näytti minulle valmiiksi petaamansa sängyn ja lipaston täynnä pestyä ja nätisti viikattua vaaleanpunaista. Olin matkustanut hänen luokseen toiseen kaupunkiin. Ystävän laskettu aika oli lähellä, halusin tavata tässä kohtaa, kun vielä olimme samassa veneessä.

Ystäväni mietti ääneen samanlaisia asioita kuin minä viime syksynä: tämä on todennäköisesti viimeinen kerta, jotenkin haikeaa jopa, nyt vielä vauvanpotkut masussa, pitäisi osata nauttia viimeisistä odotuksen päivistä... Vähäsen nieleskelin. Tunsin kateutta: hän voi tuntea noin, hänellä on varaa ajatella noin. Ja huoltakin tunsin: eikö hän ollenkaan pelkää..?

Maanantaina pieni tyttö syntyi. Kuten Gretel kirjoitti tänään myös, toisen ihmisen raskautta seuratessa ajan kulku näyttäytyy ihan erilaisena kuin omalla kohdalla. Yksi nopea ajan keinun heilahdus talvesta syyskesään, ja nyt ystäväni jo onkin turvallisesti maalissa!



Kahdeksan kuukautta aiemmin, murheeni mustimmassa alhossa, sain puhelun. Se alkoi sanoilla: "En tiedä, miten tämän sulle oikein kertoisin..." Ei, ei, ei, sinäkin Brutukseni! Miksi sinäkin, kun koko maailma ympärillä muutenkin elää vauva-auvossa ja odotuksen ihanuudessa! Muistaakseni onnittelin, mutta vilpittömästi sydämestä ne onnittelut eivät tulleet.

Olimme tavanneet edellisen kerran pari kuukautta ennen tuota puhelua. Ystäväni oli tullut toisesta kaupungista luokseni. Vain ja ainoastaan siksi, että hän halusi nähdä minut, hän halusi tulla käymään, kuten synnyttäneen naisen kotiin tullaan, vaikka sitä vauvaa ei ollutkaan. Hän lähetti kyllä surunvalittelukukat, laittoi lämpimillä ja huolehtivilla ajatuksilla ladattuja viestejä, soitti puheluita. Mutta sittenkään hän ei tyytynyt vain siihen. Hän halusi tulla luokseni toisesta kaupungista vain päästäkseen halaamaan. Niin vahvasti, aidosti ja rohkeasti hän eli surussani mukana.

Raskausuutisen jälkeen oli vaikeaa pitää yhteyttä. Tunsin itseni entistä yksinäisemmäksi ja haavoitetummaksi. Kävin kävelylenkeillä yhden vatsaa kasvattelevan ystävän kanssa, ja nyt sitten hänkin, jonka kanssa olin sentään luullut olevani turvassa vauva-asioilta, oli alkanut odottaa.

Mutta ystäväni eli minun suruani mukana silti, ei loukkaantunut siitä, että vetäydyin etäämmälle. Välitti sitkeästi välittämisen viestiä.

Huhtikuun alussa, heti seuraavana päivänä plussatestin tekemisestä, kerroin hänelle valosta, joka oli pimeän mieleni reunaan syttynyt. Toivon kipinä: ajattele, ehkä meillä molemmilla on vauvat vielä tänä vuonna!

Siitä lähtien olemme jakaneet odotusta. Lähtökohtamme ovat erilaiset, minä en ole tässä asiassa tavis kuten hän, minun pelkoni ei ole normaalia odotusajan huolta vaan jotain paljon totaalisempaa ja vaikeampaa.




En tiedä, johtuiko se ystävän vauvauutisesta (josta olin kyllä vilpittömän helpottunut ja iloinen!), syksyn tunnusta ilmassa vai mistä, mutta tiistaina, kun olin pitkästä aikaa ammattiauttajan luona, puhkesin itkuun, joka ei lakannut koko tapaamisen aikana. Siinä hetkessä vasta tajusin, että en ollut myöntänyt edes itselleni, miten hirvittävästi pelkään. Olin huijannut itseäni: hienosti menee, niin hienosti, että minähän olen melkein kuin kuka tahansa tavis!

Mutta kun en ole. Öisin herään valvomaan ja tunnustelemaan liikkeitä. Pahimpina hetkinä en uskalla kaivaa edes kotidoppleria esille, koska pelkään, että ääniä ei kuulukaan. Makaan vain vaiti, vaihdan kyljeltä toiselle ja odotan. Palaan ajatuksissani jatkuvasti synnytysvastaanoton käyrille, kuulemaan kätilöiden tyhjät ja turhat rauhoittelut. Astun yhä uudestaan ultrahuoneen hämärään, pelosta huolimatta vielä toivossa itsepintaisesti riippuen. Päivisin säikähdän jokaista vatsassa tuntuvaa vihlaisua, kiristystä ja jomotusta. Saatan keskeyttää tekemiseni ja menettää keskittymiseni ihan täysin, kun alan miettiä, milloin olen viimeksi tuntenut potkun.


Ystäväni uskoo ja luottaa, että vuoden lopussa hän tulee kyläilemään kolmekuisen tyttärensä kanssa ja tuo minun vauvalleni läjän jo pieneksi jääneitä vaatteita. Hän on varma, että onnen jakaminen jatkuu odotuksesta eteenpäinkin. Voi kunpa itsekin voisin saada samanlaisen varmuuden.


7 kommenttia:

  1. Edelleen minä päivittelen sitä, kuinka sinulla on tosiaan noin paljon raskaanaolijoita ympärilläsi, varsinainen "tuuri". Eipä siinä varmasti ole muita vaihtoehtoja kuin purra hammasta ja koittaa kestää, ellei sitten päätä ronskisti poistaa kyseisiä henkilöitä ystäväpiiristään...Löysin juuri yhden hyvän puolen tästä omasta tilanteestani: kannattaa olla tällainen vanha kurppa, sillä suurin osa omanikäisestä ystäväpiiristä on jo ehtinyt hoitaa oman lisääntymisensä! ;)

    Ja tuosta pelkäämisestä raskaanollessa, se on varmasti todella raskasta. Itse olen yrittänyt tällä hetkellä vain keskittyä raskaaksi tulemiseen ja olla niin huolehtimatta siitä raskaana olemisesta koska se ei ole vielä ajankohtaista. Äskettäin sain siitä kuitenkin muistutuksen, kun olin jälkitarkastuksessa ja lääkäri totesi lopuksi, kun ymmärsi että olen tosissani näiden pikaisten raskautumishaaveideni kanssa, "Tiedäthän, Verona, että siinä seuraavasta raskaudesta tulee sitten todella rankkaa". Purskahdin heti itkuun, sillä se tuntui paljon todemmalta kun joku sanoi sen ääneen. Ja siltikin, tuulta päin!

    Toivon sinulle paljon pelkovapaita päiviä, tällä kertaa onni on myötä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Verona! Onhan tämä vauvabuumi kyllä aika uskomaton. Kun odotin esikoista, oli yksi ainoa kaveri yhtä aikaa raskaana. Tähän saumaan on osunut sitten paljon enemmän vauvoja: on esikoisia, toisia ja kolmansia, sitten vielä iltatähtiä niille, joiden luuli jo lisääntymisensä hoitaneen (tämä ko. ystäväkin tällainen tapaus, hänen kaksi aiempaa lasta jo isompia).

      Pelko on välillä pysynytkin kurissa, kesällä oli parempi vaihe. Nyt sitten ollut taas vaikeampaa. Minulle ajatus siitä, että vauvalla alkaisi jo olla mahdollisuuksia selvitä kohdun ulkopuolellakin, tekee pelosta oikeastaan pahemman. Aiemmin pystyin välillä kyynisesti tuudittautumaan "jos jotain tapahtuu, mitään ei ole kuitenkaan tehtävissä" -ajatukseen. Nyt mietin välillä, olisiko vauva paremmassa turvassa keskoskaapissa kuin kohdussani... Nämä ajatukset varmasti puistattavat ihmisiä, joilla on taustalla keskosvauvan menetys, mutta omalla kohdalla on niin vaikeaa luottaa siihen, että kohtu on vauvalle paras paikka.

      Onneksi välillä saan sentään niistä vaaleanpunaisista haaveistakin kiinni. Tällaista tasapainoilua pelon ja toivon kanssa tämä nyt vain on varmasti loppuun asti...

      Poista
    2. Lisään vielä, että en halua kuvitellakaan, miten hirveältä kaikki nämä vauvat ja raskaudet tuntuisivat, jos en olisi itse näin pian saanut tätä uutta mahdollisuutta... Nytkin ottaa koville, mutta on sentään tämä odotuksen tuoma toivo hieman hiomassa niitä katkeruuden ja surun kulmia.

      Ihmeelliseltä ja merkitykselliseltä tuntui se, että tein positiivisen testin samana päivänä, kun tässä tekstissä mainitsemani kävelylenkkiystäväni (yksi läheisimmistä) synnytti.

      Poista
    3. Tuo mitä sanoit vauvan turvassaolemisesta, on naulan kantaan. Oli todella suuri järkytys huomata, että myös turvallisen kohdun uumenissa voi sattua tällainen kaamea onnettomuus kuin meillä, eli täysin terve vauva voi kuolla ihan noin vain. Ymmärrän siis täysin mitä tarkoitat! Tuo on varmasti yksi niistä ajatuksista, mikä täytyy työllä ja tuskalla koittaa vaimentaa omasta päästään. Tiedän varmasti, että se tulee vainoamaan minua sitten jos ja kun tulen raskaaksi.

      Onneksi tosiaan olet raskaana nyt! Se hieman pehmentää tuota vauvabuumin vaikutusta :) Kirjoitapa muuten joskus, että mitä ajatuksia sinulla on synnytyksen suhteen ja oletteko keskustelleet siitä neuvolassa, esim. käynnistyksestä?

      Poista
    4. Joo, synnytyksestä ja siihen liittyvistä ajatuksista tulee varmasti kirjoitettua tänne sitten lähempänä. Sekin on tässä kohtaa asia, jota ei halua liikaa vielä ajatella, ettei ruoki lisää pelkojaan. Käynnistyksen toivossa kyllä elän - en todellakaan aio odottaa enää lasketun ajan yli!

      Poista
  2. Minun oli pakko kirjoittaa tänne kun sattumoisin tulin lukemaan taas blogiasi. Tiedän miltä tuntuu..et ole ainoa jolla on vauvabuumi ympärillä.<3 Tässä 9kk aikana vauvaa on alkanut odottamaan 6 kaveriani ja heistä 3 alkaa olla pikkuhiljaa hetki lähellä. Itse en vielä ole raskaana ja kyllä se hetkittäin tuntuu todella raastavalta..miksi en minä mutta muut kyllä. Joskus kyllä tekisi mieli avata tätä olemisen todellisuutta tässä asiassa..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kuulostaa niin raastavalta tuo tilanteesi... Muiden raskaudet tuntuisivat varmasti vielä vaikeammalta, jos ei olisi itsekin nyt tässä tilassa. Vaikka tämä odotus toki niin erilaista onkin kuin niillä "taviksilla". Toivosta pitää vain yrittää pimeimpinäkin hetkinä pitää kiinni... Kovasti positiivisia tuulia sinulle! Toivon, että raskaushaaveesi toteutuu mahdollisimman pian!

      Poista