torstai 13. maaliskuuta 2014

Kaikki me kuolemme kuitenkin

Lapseni haudalla oloni on yleensä yllättävän rauhallinen. Veikkonen lepää lasten omalla alueella. On pohjattoman kamalaa lukea naapuruston kivistä päivämääriä ja vuosilukuja, jotka kertovat niin monen lähteneen liian varhain. Samalla olo on kuitenkin lohdullinen: emme ole yksin. Sillä samalla kulmalla hautausmaata käyvät toisetkin suunnattoman surun kokeneet vanhemmat muistelemassa pieniä rakkaitaan. Jos tällaista tapahtuu muillekin, miksi ei sitten meille? Miksi me saisimme olla jossain erityisasemassa murheilta suojassa?

Hautausmaalla, siellä kaikkien vainajien keskellä, kuolema ei tunnu pelkästään pelottavalta ja kauhealta. Kuolema on väistämätön osa elämää. Maailman tasa-arvoisin asia, kuten sanotaan. Kukaan ei siltä säästy. Siinä, milloin ja miten täältä lähdetään, ei vain ole mitään järkeä ja logiikkaa. 95-vuotias isotätini miettii turhautuneena, kuinka loputtoman kauan elämä kestää, eikö jo voisi päästä "parempaan paikkaan". Ja sitten taas toinen lähtee sillä hetkellä, kun hänen elämänsä pitäisi vasta alkaa.

Paljon puhutaan siitä, miten nyky-yhteiskunnassa kuolema on siivottu silmiltä piiloon. Sitä ei ikään kuin ole. Se tapahtuu laitoksissa, se tapahtuu muille; meille vasta, kun olemme isotätini tavoin valmiita sen vastaanottamaan.  

Lapsen kuolema pakottaa kohtaamaan tämän vaietun ja kuitenkin niin väistämättömän asian. Lapsen kuolema tuntuu luonnottomalta, lähtöjärjestys on karmivan väärä. Mutta kuolema itsessään tuntuu ehkä luonnollisemmalta kuin ennen. 


2 kommenttia:

  1. Viihdyn hautausmailla niin hyvin. Yhdellä sanalla: rauha. En osaa edes selittää. Jos meidän pienet olisi yhtään lähempänä, voisin viettää siellä aikaa ihan muuten vainkin. Hautausmailla tavoitan jotakin sellaista, mikä tuntuu tästä maailmasta ihan kadonneen.

    Tosin ei juhlapäivinä. Kammottavinta on joulu, kun ihmiset karmealla kiireellä ajavat autolla melkein kiven viereen, hyppivät hautojen yli ja viskaavat jonkun kynttilän, kun "niin kuuluu tehdä". Ainakin "meidän" hautausmaalla jengi käy siellä pienissä joulupieruissakin eikä jaksa edes tumpata ennen porttien sisäpuolelle astumista. Se on karmeaa.

    Mutta peruspäivinä se on ihanaa. Kevätkin tuntuu siellä yksinomaan hyvältä. Kuolema lähellä mutta ei pelottavasti.

    VastaaPoista
  2. Juuri noin minäkin koen: hautausmaalla kuoleman läsnäolo ei ole pelottavaa.

    Ulkomaan matkoilla olen usein etsiytynyt hautausmaille. Vilnassa on hurmaava vanha hautausmaa, jossa luonto on villiintynyt ja kivet vinksin vonksin. Suomalaisilla hautausmailla tykkään erityisesti isoista puista, niiden suojaisista varjoista.

    VastaaPoista